Tasapainoista tietoa maailmankaikkeudesta

Kuukausi: huhtikuu 2020

Walter Russell – Uusi ymmärrys maailmankaikkeudesta osa 1

Walter Russell. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Pitkien vuosisatojen saatossa hitaasti kehittyvälle ihmisrodulle tulee uutta tietoa kosmisesti inspiroiduilta neroilta, joilla on tietoisuutta illuusion maailman tuolla puolella lepäävästä todellisuudesta. Tämä uusi tieto on luonteeltaan niin vallankumouksellista, että kokonaiset ajattelurakennelmat ja kokonaiset kosmogoniat muuttuvat vanhanaikaisiksi.

Walter Russell 1953, 15.

Johdanto

Tohtori Walter Russell (1870–1963) oli ehkä viime vuosisadan mielenkiintoisin unohdettu ajattelija. Russellia on kutsuttu muun muassa moderniksi Leonardoksi tai mieheksi, joka pääsi käsiksi maailmankaikkeuden salaisuuksiin (Clark 1989). Russell oli todellinen monitaituri. Hän oli maailmanluokan kuvanveistäjä, arkkitehti, muusikko, kirjailija, taitoluistelija, ratsastaja ja myöhemmin myös itseoppinut tiedemies ja keksijä. (Dr. Russell’s Historical Timeline) Lyhyesti sanottuna hän oli erinomainen kaikessa, mitä hän teki. Russelin elämäntyön on sanottu vastaavan helposti viiden ihmisen elämäntyötä, mutta tämä artikkeli käsittelee vain Russellin tiedettä.

Russellin tieteellinen visio maailmasta syntyi erikoisen kokemuksen seurauksena. Toukokuussa vuonna 1921, Russellin ollessa 49-vuotias hän koki omien sanojensa mukaan 39 päivää kestävän mystisen kokemuksen, jota hän kutsui kosmiseksi valaistumistilaksi. Tämän kokemuksen aikana hän kirjoitti ylös 40 000 sanaa ja tämä julkaistiin myöhemmin teoksessa nimeltä ”The Message of the Divine Iliad.” Tämä kokemus loi pohjan uudelle tieteelliselle ymmärrykselle maailmankaikkeudesta. (Dr. Russell’s Historical Timeline)

Russell kritisoi aikansa tieteilijöitä siitä, että heidän ymmärryksensä
pohjautui vain aistein havaittavien vaikutusten havainnointiin. sen sijaan tulisi pyrkiä ymmärtämään ilmiöiden takana oleva todellinen vaikutus, minkä pystyy ymmärtämään vain mielen tiedolla (Russell 1953, 15).

Nikola Tesla kehotti Walter Russelia piilottamaan työnsä tuhanneksi vuodeksi piiloon ihmiskunnalta, kunnes se olisi sille valmis.

Lao Russell

Kaksisuuntainen maailmankaikkeus

Valtavirtatieteen mukaan energia kulkee vain yhteen suuntaan, eikä ole olemassa kompensoivaa ”ylämäkeen nousevaa” energiaa. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi ihmisten teknologiassa, jossa esimerkiksi auto käyttää bensiinin loppuun tankista tai ymmärryksessä tähtien toiminnasta, jonka mukaan tähdissä on rajallinen määrä polttoainetta, jonka loputtua tähti kuolee.

Russellin mukaan tällainen käsitys yksisuuntaisesta maailmankaikkeudesta on mahdoton. Koko maailmankaikkeus on suuri pumppu, jonka kaksisuuntainen mäntä saa aikaan universumin sydämen sykkeen kokoonpuristumista ja laajenemista vuorottelemalla. (Russell 1953, 27.)

Russellin maailmankaikkeus pohjautuu kaksisuuntaiseen sähköaaltoliikkeeseen, joka on kaikkien ilmiöiden taustalla oleva voima. Ainoa voima universumissa on sähkö, ja kaksi ainoaa työkalua, joilla meidän materian ja liikkeen maailmankaikkeus on rakennettu, ovat kaksi paria vastakkaisia spiraalivortekseja. Yhdet näistä vastakkaisista pareista kohtaavat kartion huipuissa ja toiset vastakkaiset parit kohtaavat kartion kannassa. (Russell 1953, 17.)

Nämä kaksi paria vastakkaisia sähköisiä spiraalivortekseja ovat perus yksikköjä kaiken materian luomiselle. Yhdessä ne luovat sähköistä aaltoliikettä, joka saa aikaan erilaisia paine-eroja, joita tarvitaan luomaan näennäisesti eri elementit. Tämä on Russellin tieteen perusta, ja se selittää niin atomien, planeettojen, aurinkokuntien, galaksien ja koko universumin toiminnan. (Russell 1953, 17.)

Kaksisuuntainen sähköaalto liike kaiken perustana. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Nämä vastakkaiset sähköiset painetilat ovat kuin kaksisuuntaisia vipuvarsia, ja liikkumaton magneettinen valo on se tukipiste, joka ohjaa tätä sähköistä vaikutusta tekemättä itse kuitenkaan työtä. Se toimii kuin laivan peräsin ohjaamalla laivan suuntaa, mutta ei itse laivaa liikuta. Toisin sanoen liikkumattomuus keskittää liikkeen. (Russell 1953, 18.)

Russellin malli on kauniin yksinkertainen​*​. Samat lainalaisuudet ja sama mekaniikka selittävät kaiken näkyvän materian synnyn ja elämänkaaren. Emme tarvitse siis erillisiä teorioita atomeille ja planeetoille. Jos ymmärrämme yhden, niin ymmärrämme kaiken.

Gravitaatioksi kutsutun ilmiön salaisuus piilee Russellin mukaan polarisoituneessa tilasta, jossa korkean potentiaalin kappale pyrkii toisen korkean potentiaalin luokse. Newtonin omenaesimerkkiä käyttäen omena pyrki toisen korkean potentiaalin luokse (maan pinta). Tämä on kuitenkin vain yhtälön toinen puoli. Jos Newton olisi odottanut pidempään, niin hän olisi ehkä havainnut, että sama omena alkaakin nousta takaisin taivaalle alhaisen potentiaalin kaasuna etsiessään samankaltaista alhaisen potentiaalin tilaa tasapainottaakseen jakautunutta sähköistä tilaansa. (Russell 1953, 19–20.)

Toisin sanoen Newton piti gravitaatiota aineen sisäisenä ominaisuutena, jossa aineen sisällä oleva vaikutus veti jollain mysteerillisellä tavalla muuta ainetta luokseen. Russellin teoriassa ”gravitaatio” on ulkoapäin sisäänpäin puskeva sähköinen vaikutus, jota ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman tasapainottavaa ulospäin laajenevaa vaikutusta.

Taivaankappaleet ja muu materia

Ymmärtääksemme tarkemmin tätä mekanismia meidän tulee Russellin mukaan ymmärtää (sähkö)aaltokenttiä, joita myös virheellisesti luullaan magneettikentiksi, ja joiden kaareutumista virheellisesti pidetään magneettisen voiman linjoina. Todellisuudessa magneettisia linjoja ei luonnossa ole, vaan kaikki on yksistään sähköaaltoliikettä. Aaltokenttiä sitoo kaareutumaton nollataso, joka toimii peilinä heijastaen kaiken säteilyn, joka kurkottaa näihin aaltokentän rajoihin. Esimerkki tällaisesta kaareutumattomasta nollatasosta on tankomagneetin ekvaattori. Rautahiutaleet kaartuvat vähitellen molemmilta navoilta kohti keskustan nollatasoa ja saavuttaessaan ekvaattorin ne kaartuvat käänteisesti kohti toista napaa. Luonto ei kuitenkaan tee sylinterin muotoisia tankomagneetteja kuten ihminen, vaan luonnossa ”tankomagneetit” ovat aina kartionmuotoisia spiraaleja. (Russell 1953, 24, 31.)

Rautahiutaleita tankomagneetin kentässä. Ekvaattori on merkitty punaisella viivalla. Kuva: Wikipedia Commons.

Aaltokenttien maksimaalinen paine on navoilla, kun taas maksimaalinen säteily on ekvaattorilla (ks. alla oleva kuva). Tästä johtuen kaikki auringot ja planeetat elinkaarensa aikana heittävät ekvaattorinsa kohdalta ulos renkaita. Jokainen massa alkaa renkaana ja palaa lopulta takaisin renkaaksi. Tällä tavalla muodostuneet renkaat ovat sentripetaalisella kiertymisellä muodostuneet palloiksi ja syntyneet planeetoiksi tai kuiksi. Nämä syntyneet kappaleet jatkavat miljoonia vuosia ”emokappaleensa” kiertämistä vähitellen hidastuvalla nopeudella ja muuttuvalla potentiaalilla. (Russell 1953, 40, 66.) Sama mekanismi selittää esimerkiksi Saturnuksen renkaiden muodostumisen.

Luonnon tapa varastoida energiaa massana. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org
Planeettojen muodostuminen.
Hubble teleskoopin ottama kuva Saturnuksesta. Kuvassa näkyy voimakasta sähköistä aktiivisuutta molemmilla navoilla.. Kuva: NASA

Kylmä avaruus lämmittää napojen kautta kuumia aurinkoja kuumemmiksi, ja kuumat auringot säteilevät lämpöä ekvaattoreiltaan muodostaen viileneviä renkaita, jotka lämpenevät uudelleen ja muodostuvat planeetoiksi. Tässä piilee myös kaikkien muiden luonnon kappaleiden (atomit, planeetat ja galaksit) syklinen elinkaari. Sentripetaalinen sähköaaltoliike tiivistyy kappaleena ja saa aikaan lämpöä. Vastaavasti tämä lämmennyt kappale heittää sentrifugaalisesti ulos kuumaa ainetta, jotta se pystyy jäähtymään ja alkamaan tiivistyä uudelleen uusiksi kappaleiksi, jotka alkavat uudelleen lämmetä. Kaikki järjestelmät, oli kyseessä sitten atomit, aurinkokunnat tai nebulat, ovat kasvavia järjestelmiä. (Russell 1953, 34, 68.)

Walter Russell esitti siis jo vuonna 1953, että taivaankappaleet lämpenevät napojensa, eikä sisäisten prosessien tai pelkästään auringon lämpösäteilyn kautta, kuten yleisesti luullaan. Tästä saatin viitteitä jo vuonna 1979, kun Pioneer 11 luotain alkoi tutkia Saturnuksen napoja ja havaitsi ultravioletti-spektrillä navoilla näkyvää kirkkautta (NASA) (ks.yllä oleva kuva). Sittemmin tutkijat ovat havainneet outoja lämpötila-anomalioita kaasujättiläisten ylemmässä ilmakehässä. Toisin sanoen kaasujättiläisten ollaan havaittu olevan huomattavan kuumia juuri napojensa kohdalta (sekä pohjois- että etelänapa), eikä tätä voida selittää perinteisellä auringon lämmittävällä vaikutuksella, vaan kyseessä täytyy olla sähköinen ilmiö. Russell oli siis tässä asiassa uusien tietojen valossa oikeassa. Thunderbolts Projektin alla oleva video käsittelee uusia tähän liittyviä havaintoja.

Thunderbolts Project

Otetaan esimerkiksi Merkurius, joka on Auringon viimeinen jatke. Se on hyvin kuuma ja tiivis planeetta, joka kiitää primaarinsa ympäri alle kolmessa kuukaudessa. Merkuriuksen kiertyessä vähitellen ulos etäisyydelle, missä maapallomme nyt on, sillä tulee kestämään neljä kertaa kauemmin tehdä yksi kierros auringon ympäri ja tilavuudeltaan se tulee olemaan noin neljä kertaa nykyistä suurempi, sillä sen täytyy vähitellen laajentua pitääkseen tasapainon Auringosta avaruuteen ulottuvien muuttuvien ekvipotentiaalien paine-gradienttikerrosten kanssa.

Walter Russell 1953, 40–41

Materia ja alkuaineet

Kautta aikojen ihmisen aistit ovat kertoneet, että on olemassa monta erilaista substanssia (alkuaineet), joista maailmankaikkeus koostuu. Russellin mukaan ei aineessa eikä koko maailmankaikkeudessakaan substanssia ole lainkaan, vaan kaikki koostuu pelkästään (kaksisuuntaisesta) aaltoliikkeestä. Aaltoliike vain simuloi substanssia aaltokentän paineen avulla ja hämää näin aistejamme. Nopeasti liikkuvat lyhyet aallot simuloivat kiinteitä kappaleita ja hitaasti liikkuvat pitkät aallot kaasuja. Näennäisesti eri alkuaineet ovat vain erilaista aaltoliikettä. (Russell 1953, 20, 48.)

Kaikki materia on sähköistä. Sähkö on liikkumattoman magneettisen valon polarisoitumista kahdeksi vastakkaiseksi painetilaksi. Materia pyrkii aina pääsemään takaisin siihen tasapainotilaan, mistä se alunperin on jakautunut. (Russell 1953, 19.)

Materia syntyy polarisoitumalla kahdeksi vastakkaiseksi sähköiseksi painetilaksi. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Kaikki materia on vain liikkeestä syntyneitä paineolosuhteita, jossa vaihtelevat paineolosuhteet saavat aikaiseksi erilaista liikettä. Vaihtelevat liikkeen tilat saavat aikaiseksi näennäisesti eri alkuaineet. Aaltojen vaihtelevat painetilat ovat tonaalisia, ja aallon jokaisessa oktaavissa on neljä paria säveliä. Jokaisella näistä sävelistä on sama suhteellinen positio oktaavinsa värispektrissä, kuten on kemiallisten elementtien oktaaveissa. (Russell 1953. 20–21.)

Russellin Oktaaviaalto öljymaalaus noin vuodelta 1921. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org
Oktaavin neljä sävelparia. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Lukuisat tiheämmät, ruostumattomat ja konduktiivisemmat metallit odottavat löytämistään. Nämä tullaan löytämään, kun tiede hylkää ajatuksen materiasta substanssina ja tulee tietoiseksi gyroskooppisesta liikkeestä, joka tulee jakamaan hiilen isotooppeihin, kuten musikaalinen asteikko jakaantuu ala- ja yläsäveliin.

Walter Russell 1953, 8

Vuonna 1926 Russell julkaisi alkuaineiden jaksollisen järjestelmänsä, jossa alkuaineet esitetään yhdeksässä oktaaviaallossa. Russellin jaksollisesta järjestelmästä voidaan nähdä, että inertit​†​ jalokaasut ovat kaikkien oktaavien alussa, neutraaleissa tasapainopisteissä (alla olevan kuvan mustat pallot). Jalokaasut ovat Russellin mukaan alkuaineiden siemen, joista kaikki muut alkuaineet syntyvät. (Russell 1953, 9.)

Valtavirtatieteen mukaan eri alkuaineet, kuten alumiini, rauta tai kulta ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan kolme erilaista metallia – kolme erilaista substanssia. Russellin mukaan nämä ovat kuitenkin vain erilaisia (gyroskooppisia) painetiloja, ja painetilaa muuttamalla voidaan ainetta muuttaa toiseksi. Toisin sanoen alkuaineiden transmutaatio on mahdollista ja sitä tapahtuu luonnossa. Jokainen elementti jaksollisessa järjestelmässä on transmutaatio saman syklin edeltävästä elementistä oktaaviaallon alusta aina yhdeksännen oktaavin loppuun. (Russell 1953, 51.)

Atomin rakenne on gyroskooppisesti ohjattua. Esimerkiksi litium muuttuu booriksi, jos litiumin gyroskooppinen taso muuttuu boorille varatuksi tasoksi (ks. yllä oleva kuva oktaavin neljästä sävelparista). Kun ihminen tämän ymmärtää, niin alkaa transmutaation aikakausi. (Russell 1953, 59, 65.)

Walter Russellin jaksollinen järjestelmä nro 1 vuodelta 1926. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Walter Russellin jaksollinen järjestelmä nro 2 vuodelta 1926. Kuva: University of Science & Philosophy / www.philosophy.org

Vety ei ole ensimmäinen alkuaine, vaan se on kokonainen oktaavi alkuaineita ja sitä edeltää 21 muuta alkuainetta

Walter Russell 1953, 9

Lopuksi

Russellin kosmogonia on valtavirtafysiikan standardi-malliin verrattuna äärimmäisen yksinkertainen, sillä kaikki ilmiöt selittyvät samoilla syntymekanismeilla. Tästä huolimatta Russellin mallin ymmärtäminen vaatii syvällistä pohdintaa, sillä se tuskin täydellisesti avautuu kenellekään esimerkiksi yhden blogitekstin lukemisella. Omalla kohdallani tapahtui niin, että törmätessäni ensimmäistä kertaa Russellin materiaaliin huomasin tässä välittömästi jotain syvällistä. Erityisesti alkuaineiden jaksollinen järjestelmä herätti välittömästi mielenkiintoni, ja minussa syttyi halu ymmärtää tätä mallia paremmin.

Kuitenkin vuosia sen jälkeenkin, kun olen ensimmäistä kertaa tähän materiaaliin tutustunut, huomaan oivaltavani uusia asioita. En ole tämän materiaalin auktoriteetti, enkä ymmärrä tätä vieläkään täydellisesti. Paljon mielenkiintoisia asioita jäi vielä käsittelemättä, mutta palaan artikkelin seuraavassa osassa vielä asiaan. Seuraavissa osissa tulen käsittelemään tarkemmin jalokaasuja, jakamatonta magneettista valoa, näkyvän sähköisen valon luonnetta, radioaktiivisuutta, alkuaineiden oktaaveja ja elementaalista transmutaatiota.

Osa 2 luettavissa täällä.

Lähteet:

Clark, Glenn
1989 The Man Who Tapped the Secrets of the Universe. The University of Science and Philosophy. USA

Russell, Walter
1953 A New Concept of Universe. The University of Science and Philosophy. USA

Thunderbolts Project. How Electric Currents Heat Saturn’s Atmosphere.

Walter Russell -säätiön virallinen sivusto: www.philosophy.org


  1. ​*​
    Vaikkakaan sen ymmärtäminen ei aina ole helppoa.
  2. ​†​
    reagoimattomat

Wallace Thornhill: Sähköuniversumin yksinkertainen eleganssi

Jatkona kirjoitukselle Kosmologia osa 3: Johdatusta sähköuniversumiin suosittelen katsomaan seuraavan Wallace Thornhillin esitelmän aiheesta. Jos mieluummin haluat lukea videon pääkohdat Suomeksi, niin laitan ne tähän alle omien kommenttejeni kera.

Thornhillin kiinnostus sähkön merkitykseen universumissa heräsi hänen luettua Immanuel Velikovskyn teoksen Worlds in Collission. Opiskellessaan Thornhill tutki yliopistonsa antropologista kirjastoa yrittäessään selittää oliko Velikovsky vain ”poiminut kirsikoita” vai oliko hänen teoria todella jotain, mikä vaatisi vastauksen. Thornhill tuli siihen johtopäätökseen, että Velikovskyn teoria oli erittäin hyvä. Vastineeksi Velikovskyn teoksesta astronomit reagoivat polttamalla hänen bestsellerinsä. –> Aika mielenkiintoista miten voimakkaan reaktion yksi kirja voi tiedeyhteisössä saada aikaiseksi. Luulisi, että jos kirja on niin täyttä hölynpölyä, kuin astronomit antavat ymmärtää, niin ei heitä pitäisi se juuri kiinnostaa.

Velikovskyn mukaan sähköllä on keskeinen rooli aurinkokunnassa ja erityisesti planetaarisen kaaoksen aikana. Suurin fyysikoiden ongelma Velikovskyn teorioille oli se, että se ei totellut Newtonin lakia.

Sähköuniversumiteoria on niin yksinkertainen, että sitä voitaisiin opettaa jo peruskoulussa.

Tieteestä on tullut showbisnestä ja CGI:tä (tietokoneella tehtyä grafiikkaa) käytetään hyödyksi vakuuttamaan ei-tieteilijöitä.

Big Bang -alkuräjähdys on sattumanvaraisilla räjähdyksillä ja törmäyksillä yksinkertaisuuden ja eleganssin antiteesi. –> Olen myös ollut pitkään sitä mieltä, että järjestystä ei voi syntyä pelkästä kaaoksesta, eikä näin ollen mistään alkuräjähdyksestä voi järjestelmällistä maailmankaikkeutta syntyä. Puhumattakaan siitä, että elämä olisi tästä syntynyt vain sattuman kautta. Myös tietoisuus puuttuu tätä yhtälöstä kokonaan.

Fyysikko Neil Turokin mukaan kaikki on hämmästyttävän yksinkertaista. Yksinkertaisuuden hän määrittelee yksinkertaisiksi käsitteiksi, jotka yhdistävät. Yksinkertaiset käsitteet pyrkivät selittämään mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä määrällä oletuksia. Thornhill on asiasta samaa mieltä, mutta kysyy onko astrofysiikassa mitään tekemistä tämän kanssa, jos joudutaan keksimään lukemattomia teoreettisia muuttujia, kuten pimeä aine, pimeä energia, kvarkit mustat aukot, jne? Tämä on yksinkertaisen antiteesi. –> Tämä on itse asiassa aika huvittavaa. Miten he eivät tajua itse sitä, että tällä ei ole mitään tekemistä yksinkertaisuuden kanssa?

Nykyään astrofysiikassa on muodikasta tehdä simulaatioita, mutta onko simulaatioista mitään hyötyä, jos niihin voi laittaa mielin määrin muuttujia, joille voi antaa täysin vapaasti eri arvoja? Tällaisella simulaatiolla voidaan saada aikaiseksi mitä tahansa. –> Tietokoneella varmasti voidaan saada aikaiseksi hienojakin simulaatioita, jos vain lukuisia tuntemattomia muuttujia säädetään mielivaltaisesti. Laitetaan 3 kertaa lisää pimeää ainetta, tuplasti pimeää energiaa, keksitään uusi hiukkanen ja voila!

Ongelmana tieteessäkin on joutua ”peilisaliin”, jossa saamme vahvistusta samoille ajatuksille. Tästä johtuen emme sitten enää edes tiedä mitä emme tiedä. Hiukkaskiihdyttimillä tehtävät kokeet ovat toinen hyvä esimerkki peilisalista. Kokeet tehdään tietokoneen näytöillä ja signaaleja tulkitaan sillä tavalla kuin niitä halutaan tulkita.

Suuri tiede on epäonnistumassa. Ei ole ollut merkittäviä edistyksiä sataan vuoteen. Seurauksena tiede ei ole ennustavaa. Tulee koko ajan uusia yllätyksiä, ja vasta-argumentit sivuutetaan. –> Yllätyksestä ja heikosta ennustettavuudesta hyvänä esimerkkinä on komeetat, joiden käyttäytyminen on ollut astrofysiikalle kaikilla mahdollisilla tavoilla yllättävää.

Massaa ei ole tieteessä määritetty! Ei voida siis ymmärtää mitä esimerkiksi E = mc2 tarkoittaa, sillä emme tiedä mitä massa on. Myöskään hiukkasilla ei ole massaa. Higgsin bosoni onkin keksitty selittämään massaa. –> Tämä oli itsellekin aika yllättävää. Eikö massalla ole tieteellistä määritelmää? Wikipedian käyttämän määritelmän mukaan Massa on fysiikan perussuure, joka kuvaa toisaalta kappaleen hitautta voiman vaikuttaessa siihen, toisaalta kappaleen kykyä tuntea ja aiheuttaa gravitaatiovoimia (Kurki-Suonio 1995, 83–85). Jos tämä on fyysikoiden käyttämä massan määritelmä, niin Thornhill on kyllä aivan oikeassa.

Myöskään energiaa ei ole tieteellisesti määritelty. –> Wikipedian mukaan energia määritellään usein voiman, kappaleen tai systeemin kyvyksi tehdä työtä. Energiaa voi olla eri muodoissa, kuten liike-energia, potentiaalienergia, lämpöenergia ja sähkömagneettinen energia. Tämä määritelmä ei kuitenkaan ole aivan mutkaton. Suhteellisuusteorian mukaan aine (massa) sisältää energiaa. Kyky tehdä työtä on abstrakti käsite sen sijaan, että se olisi konkreettinen määre. Onko tämä suhteellisuusteorian väite vailla mitään sisältöä, jos ei-määritellyllä asialla on ei-määritelty ominaisuus?

Valo ja sähkö eivät voi liikkua tyhjiössä ilman väliainetta. Täytyy olla sähköisesti polarisoituva eetteri, joka mahdollistaa tämän aaltoliikkeen. Jos eetteri on olemassa niin avaruus on täynnä eikä täydellistä tyhjiötä ole olemassa. Michelson-Morley koe (joka osoitti, että eetteriä ei ole olemassa) toistettiin uudelleen tarkemmilla mittauksilla ja eri korkeuksilla. Tässä uudessa kokeessa huomattiin ”eetterituuli” (eather drift). –> Tämä Michelson-Morley koe on myös hyvä esimerkki siitä miten helpolla jokin teoria kuopataan. Tieteen ominaisuuteen kuuluisi olla toistettava, mutta tämä yksi koe näytti riittävän tiedeyhteisölle päätyä suuriin johtopäätöksiin. Eetteri on kätevä selitys esimerkiksi juuri sille miksi valo liikkuu avaruudessa aaltona, vaikka sen tulisi olla tyhjiö. Toki on myös mahdollista, että avaruus on täynnä plasmaa.

Atomeissa on myös tuntemattomia voimia, jotka pitävät esimerkiksi ytimen kasassa ja elektronit kiertämässä probabilistisillä kuorilla. Ytimet muodostavat positiivisesti varautuneista hiukkasista (protonit) ja neutraalista varautuneista hiukkasista (neutronit). Miten nämä kuitenkaan voivat pysyä kasassa, sille näiden tulisi hylkiä toisiaan? Nämä ytimet koostuvat omituisesti käyttäytyvistä pienemmistä osista (kvarkit, antikvarkit ja gluonit), jotka käyttäytyvät taianomaisesti kadoten ja ilmestyen uudestaan. –> Huomauttaisin jälleen kerran, että atomin ytimen teoreettisesti kasassa pitävää heikkoa ja vahvaa vuorovaikutusta ei ole kokeellisesti koskaan havaittu. Myöskään näitä kvarkkeja ei ole missään kokeessa havaittu. Tämä on puhdasta arvailua.

Thornhillin mukaan atomit ovat sähköisesti neutraaleja partikkeleita, joissa on yhtä paljon negatiivisesti, positiviisesti ja neutraalisti varautuneita hiukkasia. –> Thornhillin mukaan ainoa atomissa vaikuttava voima on siis sähkö. Itse en välttämättä allekirjoittaisi suoraan tätäkään Thornhillin atomimallia, vaikka se on mielestäni huomattavasti fysiikan standardi-mallia järkevämpi.

Thornhill määrittelee energian liikkeessä olevaksi materiaksi suhteessa levossa olevaan materiaan. –> Vaikuttaa ainakin järkevämmältä kuin yleinen fysiikan määritelmä.

Thornhill määrittelee massan muusta materiasta aiheutuvan sähköisen vaikutuksen aikaan saamaksi vääristymäksi. –> Massa siis on Thornhilin mukaan materian aiheuttamaa sähköistä vaikutusta.

Vain yksi voima tarvitaan. Voimakas ja välittömästi vaikuttava sähkövoima. Thornhillin mukaan sähkö vaikuttaa välittömästi, eikä valonnopeus ole mikään rajoitus. Sähkövoima on tasapainoinen voima. Se voi vetää ja hylkiä. Sähköä on kahdessa muodossa: staattinen sähkö ja dipoli (kaksinapainen +/-).

Onko valo aalto vai hiukkanen? Jos se on valonnopeutta kulkeva hiukkanen, niin sillä ei voi olla massaa. Jos se on aalto, niin mikä saa sen aaltoilemaan ilman väliainetta? Fotoneita ei ole olemassa. Valo on sähköinen aaltomainen häiriö eetterissä, ja eetterin täytyy olla diaelektrinen väliaine tämän häiriön välittämiseen.

Punasiirtymä tarkoittaa esimerkiksi galaksien välillä mitatun valospektrin siirtymistä punaiseen, mitä pienempänä galaksi näyttäytyy. Punasiirtymän oletetaan tarkoittavan galaksin tai tähden nopeutta, millä se liikkuu meistä pois päin. Punasiirtymä ei vastaa siis ääniaaltojen Dopple-efektiä! Halton Arp on käsitellyt asiaa. Harpin mukaan olemme havainneet esimerkiksi korkean punasiirtymän kvasaareita alhaisen punasiirtymän galaksien vieressä tai edessä. Kvasaarit eivät siis ole vanhimpia ja kauimpia kohteita maailmankaikkeudessa, vaan ne on nuoria syntyviä galakseja. Standardi-teoria on ollut taas väärässä.–> Ehkä käsittelen myöhemmässä blogi-kirjoituksessa tarkemmin Halton Arpin teoriaa punasiirtymästä. Se on mielenkiintoinen, sillä jos tämänkin asian astrofysiikka on ymmärtänyt väärin, niin sillä voi olla merkittäviä vaikutuksia ymmärrykseemme maailmankaikkeuden iästä ja koosta.

Galaksien pyöriminen vastaa yksinkertaista Faraday-moottoria.

Tähdet ovat kuin helmiä kosmisessa nauhassa. Tähtien synnyllä ei ole mitään tekemistä gravitaation kanssa, eikä sitä todista mitkään havainnotkaan, kuten kevyiden elementtien löytyminen ytimestä. Tähdet syntyvät kosmisissa Birkeland -virroissa eli voimakkaissa kosmisissa sähköisissä filamenteissa. Kaikilla tähdillä on viileä planetaarinen ydin vedyn ja heliumin muodostaessa ympäröivän atmosfäärin. –> Tämä menee mielenkiintoiseksi!

Jos tämä herätti jotain ajatuksia, niin kommentoi alle.

Johdatusta sähköuniversumiin

Rosetta Nebula synnyttämässä tähtiä. Image Credit: ESA and the PACS, SPIRE & HSC consortia, F. Motte (AIM Saclay,CEA/IRFU – CNRS/INSU – U.ParisDidedrot) for the HOBYS key programme

En löydä tapaa sanoa tätä diplomaattisesti, joten anna minun olla suora: Modernit astrofyysiset käsitteet, jotka katsovat auringon energian syntyvän ydinvoimareaktioista syvällä auringon sisällä, ovat ristiriidassa lähes kaikkien auringosta tehtyjen havaintojen kanssa.

Ralph Juergens 1972, 9.

Oletko koskaan miettinyt?

  • Miksi pienessä määrässä ainetta (atomit) on eri luonnon lait kuin suurissa määrässä ainetta (esim. planeetat ja galaksit)?
  • Onko Big Bang teoriasta olemassa mitään todisteita?
  • Miksi auringon korona on miljoona asteinen, mutta pinta on vain joitakin tuhansia asteita?
  • Miksi auringonpilkut ovat tummia, jos niistä näkee syvemmälle auringon pinnan alle, jonka pitäisi olla pintaa kuumempi?
  • Miksi komeetat uhmaavat lähes kaikilla tavoilla standardi-mallin selitystä?
  • Osaako vallitseva astrofyysinen teoria vastata kunnolla näihin kysymyksiin?
  • Onko näille olemassa parempia selitysmalleja?

Johdanto

Monet tiedemiehet ja tutkijat kertovat mielellään, kuinka hyvä tieteellinen menetelmä on. Mitään ei koskaan lyödä lukkoon, vaan paremmin selittävä selitysmalli voi koska tahansa vanhemman mallin syrjäyttää. Jos aikaisemmin luulimme, että aurinko kiertää maapalloa, niin uuden tutkimuksen valossa tiedetäänkin, että asia onkin päin vastoin. Tiede toisin sanoen korjaa itse itseään. Näin se ainakin on paperilla, mutta käytännössä asia on paljon monimutkaisempi ja ongelmallisempi. Suurimman ongelman aiheuttaa rahoitus, millä on huomattava vaikutus siihen, minkä teorian edustajat saavat parhaat tutkimusresurssit käyttöönsä.

Eric Lerner ja 30 muuta tiedemiestä julkaisivat vuonna 2004 NewScientist lehdessä avoimen kirjeen tieteelliselle yhteisölle. Kirjeessä kritisoitiin sitä, että nykyään käytännössä kosmologian tutkimuksen kaikki taloudelliset ja kokeelliset resurssit on annettu Big Bang -teorian tutkimukselle. Rahoitus tulee vain muutamasta lähteestä ja kaikki vertaisarviointi-komiteat, jotka niitä kontrolloivat ovat Big Bang -teorian tukijoita. Kirjeen mukaan tilanne on huolestuttava, sillä Big Bang -teoria nojaa liian moneen hypoteettiseen entiteettiin, eikä sillä ole pystytty selittämään juuri mitään havaintoja. Huolimatta mallin ala-arvoisesta selitysvoimasta se kuitenkin dominoi koko tieteenalaa. (Lerner et al. 2004)

Nykyajan fyysikoiden työ pohjautuu monille harhaluuloille aineen luonteesta, ajasta, avaruudesta, massasta ja gravitaatiosta, todellisesta tähtien ja galaksien luonteesta sekä maailmankaikkeuden koosta, iästä ja synnystä. Astrofysiikka painii vaikeiden ongelmien kanssa havaintojen kerta toisensa jälkeen ollessa ristiriidassa teorioiden kanssa. Astrofyysikot kääntyvät vaikeiden ongelmiensa kanssa hiukkasfyysikoiden puoleen, jotka vastaavasti hyötyvät tästä miljardien rahoituksella hiukkaskokeidensa tekemiseen. Sokea taluttaa toista sokeaa ja voidaan sanoa, että molemmat alat ovat kriisissä. Suurin syy tähän tilanteeseen Wallace Thornhillin mukaan on se, että matemaatikot ovat anastaneet luonnon filosofian ja fysiikan itselleen. (Thornhill 2020).

Matemaatikko-astrofyysikoille tärkeintä on, että malli näyttää paperilla matemaattisesti toimivalta. Syntyy kuitenkin perustavan laatuinen ongelma, kun matemaattiseen malliin aletaan lisätä uusia ja uusia muuttujia ilman, että niitä on luonnossa millään tavoin edes havaittu. Vaikka matematiikka olisikin eksakti tiede sinällään, niin nykyfysiikka on hyvä esimerkki kuinka sillä voidaan todistaa melkein mitä tahansa. Jos malliin voidaan lisätä omavaltaisesti uusia muuttujia, kuten mysteerihiukkasia tai uusia voimia, ja niille voidaan antaa lähes mielivaltaisesti eri arvoja, niin kyllähän siitä voidaan matemaattisesti saada toimiva teoria. Ei sillä silti tarvitse olla mitään tekemistä todellisen maailman kanssa.

Sähköinen aurinko

Image Credit: NASA/AIA

Velikovskyn teoretisoitua, että planeettojen liikkeitä ohjaa gravitaation sijaan sähkömagnetismi, Ralph Jurgens meni vielä pidemmälle. Jurgensin mukaan planeettojen välisen tilan ominaisuudet viittaavat siihen, että planeetat ja aurinko eivät pelkästään ole sähköisesti latautuneita, vaan aurinko itse on suuren kosmisen sähköpurkauksen keskittymä. Mahdollisesti tämä on auringon energian ainoa lähde. (Jurgens 1972)

On hyvin tiedossa, että auringolla on monimutkainen ja aktiivinen magneettikenttä. Esimerkiksi yllä olevaa kuvaa tarkastelemalla on helppo nähdä voimakkaita sähkömagneettisia vaikutuksia auringon pinnalla. Jurgensin mukaan vaikka kuinka paljon asiaa yritetään vähätellä, niin magneettikenttä voi olla seurausta vain sähkövirtauksista. (Jurgens 1972)

Yli sata vuotta sitten maapallon magneettikentän oletettiin johtuvan planeetamme suuresta sähkölatauksesta, mutta H. A. Rowlandin laskettua tarvittava sähkölataus näin suuren magneettikentän ylläpitämiseksi, oli luku niin suuri, että hän hylkäsi sen heti mahdottomana. Rowlandin ajoista lähtien fyysikot ovat olleet vakuuttuneita siitä, että maan magnettikenttää ei voida selittää maapallon sähkölatauksella, vaan magneettikenttä syntyy maan sulan ytimen liikkeillä (Dynamo-teoria). Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole koskaan pystytty todistamaan. (Jurgens 1972)

Valtavirtateorioille ongelmallista on myös auringon lämpötila-profiili. Toisin sanoen jos ydinreaktiot tapahtuvat auringon ytimessä ja lämpö siirtyy ytimestä ulospäin, niin lämpötilan tulisi vähentyä tasaisesti ulospäin mentäessä. Miksi lämpötila nousee ulospäin mentäessä sen sijaan, että sen pitäisi laskea? Jurgensin mukaan tämä väärinpäin menevä lämpötila-profiili kertoo siitä, että auringon energia on lähtöisin ulkopuolelta eikä sisäpuolelta. (Jurgens 1972)

Itse asiassa kun asiaa pohtii, niin auringosta on helppo havaita voimakkaita sähköisiä ominaisuuksia ja aktiivisuutta. Esimerkiksi aurinkotuulet ja auringonpurkaukset selittyvät mielestäni parhaiten sähköisen latauksen purkauksena. Gravitaatio niitä ei ainakaan selitä ja syvällä auringon sisällä tapahtuva ydinfuusiokaan ei mielestäni nopeasti vaihtuvaa auringon sähkömagneettista kenttää pysty selittämään. Sähköaurinko teoriaa käytännön tasolla tutkii tällä hetkellä SAFIRE-projekti, joka pyrkii laboratorio-olosuhteissa saamaan aikaiseksi auringonkaltaiset olosuhteet. Suosittelen katsomaan SAFIRE-projektin sivulla olevan videon.

Thornhillin mukaan komeetat ovat sähköaurinkomallin ”Rosettan kivi”. Muutokset komeettojen pintalatauksessa saavat aikaan muutoksen komeetan kierrossa ja aiheuttavat niin kutsuttua ”ei-gravitatiivista” kiihtymistä. Liikkuessa kauempana auringon magneettikentässä niillä on paljon aikaa latautua negatiivisesti. Tullessaan lähemmäs aurinkokunnan ydintä ne kiihdyttävät kohti aurinkoa ja suurentunut sähköinen stressi muodostaa plasma-purkauksen, suuren plasmaverhon ja fokusoituneen kylmän katodipurkaus-suihkun. (Thornhill 2020)

Komeetat uhmaavat valtavirtatieteen ”likainen lumipallo teoriaa” kaikilla mahdollisilla tavoilla. Luotaimien antavan näytön perusteella komeetat eivät sisällä juuri nimeksikään vettä ja niillä on kiinteä kivinen ydin. Kaasuhäntä, jossa myös vesihöyryä havaitaan, syntyy jonkin valtavirtatieteelle tuntemattoman prosessin seurauksena. Sähköuniversumiteoria toisaalta ennustaa ja pystyy selittämään komeettojen käyttäytymistä huomattavasti paremmin. Jos haluat tarkempaa tietoa komeettojen sähköisestä luonteesta, niin suosittelen ehdottomasti katsomaan seuraavan videon:

Tässä on erinomainen esitys komeettojen sähköisestä luonteesta ja siitä, miten niiden käyttäytyminen todistaa sähköuniversumiteorian.

Galaksien synty ja dynamiikka

Messier 74 galaxi. Image Credit: NASA, ESA, and the Hubble Heritage (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration

Galaksit ovat toinen asia, mitä on hankalaa selittää gravitaatio-teorian kautta. Miten näin heikko voima voi pitää tällaista massiivista rakennelmaa kasassa, ja kuinka galaksin reunat pysyvät liikkeessä mukana sen sijaan, että koko galaksi kiertyisi loputtomalle kierteelle reunojen jäädessä yhä enemmän ja enemmän keskustasta jälkeen? Valtavirtatieteellä tälle on selityksenä teoreettinen musta aukko galaksin keskuksessa. Tämän lisäksi on tarvittu yli kymmenenkertainen määrä massaa, jotta laskelmat saadaan näyttämään realistisilta, joten on keksitty toinenkin ja kolmaskin teoreettinen asia pimeä aine ja pimeä energia. Asia olisi toinen, josta näitä olisi jossain kokeissa tai mittauksissa havaittu. Toistaiseksi ainoa paikka, missä näitä havaitaan on fyysikoiden paperit.

Musta aukko on teoreettinen asia, jossa jonkin massiivisen kappaleen, kuten suuren auringon oletetaan romahtaneen äärettömän pieneen singulariteettiin, jonka painovoima on niin suuri, että valokaan ei siitä pysty pakenemaan. Varsinainen todistusaineisto tämän olemassaolosta on ymmärtääkseni melko olematon. Viime vuosina kyllä hehkutettiin uutta kuvaa, mikä oli otettu ”mustasta aukosta”, mutta kuvaa ei edes sellaisenaan ole kameralla otettu, vaan se on tietokoneiden avulla tehty yhdistelmäkuva. Jokainen voi itse pohtia miten paljon tämä suttuinen kuva todistaa mistään. Astrofyysikot voivat tässä nähdä sitä mitä haluavat.

Oletettu Musta aukko Messier 87 galaxin ytimessä. Lähde Wikipedia

Plasma-kosmologia ei tarvitse eksoottisia teoreettisia lisäyksiä selittämään galaksien ja tähtien syntyä. Tämän teorian mukaan spiraaligalaksit ja tähdet muodostuvat galaksien välisen kosmisen verkon muodostavien Birkeland-virta filamenttien kautta. Valtavirtatieteen mukaan Birkeland-virrat ovat joukko sähkövirtoja, jotka virtaavat geomagneettisten linjojen mukaisesti ja yhdistävät magnetosfäärin ja ionosfäärin.

Plasma-universumi teoriassa Birkeland-virrat eivät rajoitu pelkästään aurinkokuntaan, vaan niitä on myös galaksien välisessä tilassakin. Plasma-universumi mallissa galaksit syntyvät kahden vierekkäisen Birkeland virran vuorovaikutuksesta (Galaxy Formation). Alla olevassa videossa on tästä super tietokoneella tehty mallinnus.

Lopuksi

Kuinka surullisella pohjalla astrofysiikan tulee olla, että teoriaan täytyy keksiä yhä useampia muuttujia, jotta malli olisi matemaattisesti toimiva? Eikö parempi menetelmä olisi ensin tehdä havainto jostain uudesta ilmiöstä, tehdä mittauksia ja kerätä todistusaineistoa, ja jos analyysi antaa myöden, niin lisätä se mukaan laajempaan selitysmalliin?

Ongelmien kasautuminen

Mielestäni tämä on erinomainen esimerkki perusongelmien kasautumisesta, mistä Dewey Larson puhui jo 1960-luvulla. Sen sijaan, että pohjalla olevaa teoriaa oltaisi lähdetty kriittisesti tarkastelemaan ja muuttamaan, alettiinkin siihen tehdä uusia ja uusia lisäyksiä paikkaamaan virheellistä pohjateoriaa. Tähän liittyy varmasti myös tiedepolitiikka ja rahoitus, sillä esimerkiksi suurista tutkimusrahoituksista nauttivien Big Bang -teoreetikkojen intressien mukaista on ajaa vain omaa teoriaa, vaikka se ei mihinkään veisikään. Olemme nyt pisteessä, että tiede on tältä osin mennyt sata vuotta harhaan, eikä se enää helpolla voi tätä sotkua korjata.

Vastaavasti sähköuniversumiteorioiden vahvuus piilee elegantissa yksinkertaisuudessa. Emme tarvitse mustia aukkoja, pimeää energiaa, atomien heikkoa tai vahvaa vuorovaikutusta ja monta muuta mysteerillistä teoreettista hiukkasta selittämään maailmankaikkeutta. Auringonpilkut ovat tummia, koska ne yksinkertaisesti ovat pintaa viileämpiä. Sähköuniversumiteorian mukaan ainoa työtä tekevä voima maailmankaikkeudessa on sähkö. Tämä pätee kaikissa asioissa kaikilla skaaloilla atomeista galakseihin.

Lähteitä

Eri Lerner et al. An Open Letter to the Scientific Community.

Plasma-universe.com. Galaxy Formation.

Ralph Juergens. “Reconciling Celestial Mechanics and Velikovskian Catastorphism.” Pensee. 1972.

SAFIRE-Project.

Wallace ThornhillThe Electric Universe Heresy”.

Immanuel Velikovskyn kosmos ilman gravitaatiota

Immanuel Velikovsky. Kuvaaja: Donna Foster Roizen. Copyright holder: Frederic Jueneman

Johdanto

Tämän artikkelisarjan toisessa osassa käsittelen Immanuel Velikovskyä, sillä historialliselta kannalta hän on merkittävimpiä teoreetikkoja ja ajattelijoita, joka on vaikuttanut modernien sähköuniversumiteorioiden syntyyn. Modernit teoriat ja esimerkiksi Thunderbolts-projekti (jota käsittelen myöhemmissä artikkeleissa) ovat menneet Velikovskystä paljon pidemmälle sekä teorian että todistusaineiston näkökulmasta, mutta Velikovskyn historiallista merkitystä ei voi vähätellä.

Immanuel Velikovsky (1895-1979) oli varsin kiistanalainen itsenäinen tutkija, joka on parhaiten tunnettu 1950-luvulla julkaistusta teoksestaan Worlds in Collision, jossa Velikovsky teoretisoi muinaisista kosmisista katastrofeista, jotka vaikuttivat aurinkokunnassamme, ja joista on merkkejä monissa mytologioissa ja uskonnoissa. Worlds in Collision aiheuttikin aikanaan sekä suurta mielenkiintoa että suuren kohun ja raivokkaat vastahyökkäykset valtavirtatieteen puolelta.

Tässä tekstissä huomioni on erityisesti Velikovskyn teoksessa kosmos ilman gravitaatiota, joka on ensimmäisiä merkittäviä sähköuniversumia käsitteleviä teoksia, ja se on ollut inspiraatio monelle myöhemmälle sähköuniversumiteoreetikolle, kuten Ralph Juergensille ja Wallace Thornhillille. Jos englannin kieli taipuu hyvin, niin suosittelen tutustumaan Thornhillin materiaaliin thunderbolts-sivustolla.

Kosmos ilman gravitaatiota

Velikovskyn mukaan ilmiö, jota kutsutaan gravitaatioksi on luonteeltaan sähkömagneettinen. Kaikki taivaankappaleet: planeetat, kuut, tähdet, komeetat ja galaksit ovat sähköisesti varautuneita. Ei ole olemassa erillistä luonnonvoimaa, joka näiden kappaleiden liikkeitä ohjaa, vaan kaikissa näissä tapauksissa kyseessä on sähköisestä veto- tai hylkimisvoimasta. Maapallo on jättimäinen magneetti, jonka maa ja ionosfääri ovat sähköisesti latautuneita. Vastaavasti aurinko on voimakas sähkömagneetti. Auringon pinnan filamentit asettautuvat samalla tavoin kuin rautahiukkaset magneettikentässä, ja esimerkiksi auringonpilkuilla on magneettinen vaikutus myös maapalloon. (Velikovsky 1946.)

Velikovskyn mukaan voimme tehdä maapallolla lukuisia havaintoja, jotka uhmaavat perinteistä gravitaatioteoriaa. Yksi näistä on ilmakehän muodostavat kaasut. Gravitaation-teorian mukaan täytyisi olettaa, että raskaammat kaasut laskeutuvat ilmakehässä alemmas, kun taas kevyemmät kohoavat ylemmäs. Näin ei kuitenkaan ole. Tieteen selityksen mukaan voimakkaat tuulet pitävät ilmakehän kaasut jatkuvasti sekoittuneena toisiinsa, mutta tämä ei Velikovskyn mukaan voi pitää paikkaansa. Heti tuulen lakatessa vedyn tulisi nousta ylöspäin, hapen ja argonin tulisi laskeutua alaspäin, mutta mitään tämän kaltaista ei luonnossa tapahdu. Otsonia vastaavasti ei esiinny ollenkaan ilmakehän alemmissa osissa, vaikka se on happea raskaampaa. Sen sijaan 800 kertaa ilmaa raskaampi vesi pysyy pilvissä kilometrejä maan pinnan yläpuolella. (Velikovsky 1946.)

Toinen ongelmallinen ilmiö on ilmanpaineen vaihtelu. On tiedetty jo satoja vuosia, että ilmanpaineessa on päivittäisiä vaihteluita, jotka kulminoituvat kahteen päivittäiseen minimiin ja maksimiin. Yksi maksimi on kello 10 aamulla ja toinen on kello 10 illalla. Minimit vastaavasti ovat kello 4 aamulla ja kello 4 illalla. Ilmiö on hämmentänyt tutkijoita pitkään, sillä auringon lämmittävä vaikutus ei selitä näiden maksimien ja minimien ajankohtia. Jos ilmanpaine vähenee ilman lämmityksestä johtuvasta ilman laajenemista, täytyy sen
tarkoittaa sitä, että ilmamassa ”gravitoi” muuttuvalla voimalla eri aikoina. Gravitaatio-teoria ei pysty selittämään myöskään ilmiötä miksi troposfääri on päiväntasaajalla huomattavasti korkeampi kuin navoilla. (Velikovsky 1946.)

Kolmantena mielenkiintoisena ilmiönä komeettojen hännät näyttävät uhmaavan gravitaatiota. Aurinko näyttää voimakkaasti hylkivän komeettojen häntiä eli toisin sanoen ne osoittavat poispäin auringosta sen sijaan, että auringon gravitaatio vetäisi niitä itseään kohti. Tämäkin asia selittyy Velikovskyn mukaan sähkömagnetismilla eli auringon sähkömagneettinen kenttä hylkii sähköisesti varautuneita komeettoja. (Velikovsky 1946.)

Lopuksi

Se mitä Velikovskyn ajatuksiin olen tutustunut, niin ne ovat kyllä kiinnostavia, vaikka osa niistä vaikuttaa hurjiltakin. Nämä ajatukset kevyempien kaasujen noususta ylöspäin ilmakehässä vaikuttavat kyllä kiinnostavilta, mutta en koe voivani sanoa tästä mitään varmaa. Olisi kiinnostavaa tietää nykyajan fyysikoiden selitys asialle. Sinänsä on kyllä mielenkiintoista ajatella, kuinka niinkin painava kaasu kuin vesihöyry nousee kilometrien korkeuteen taivaalle ja pysyy ylhäällä raskaissa pilvissä. Intuitiivisesti voisi hyvinkin olettaa, että tähän liittyy jokin sähköinen ilmiö, jossa veden haihtuminen ja takaisin sataminen maahan on yhteyksissä sähkön lataukseen ja purkuun. Esimerkiksi ukkosilman aikana, kun ilmassa on voimakas sähköinen lataus, niin vettä voi salamoinnin aikana sataa hyvinkin suuria määriä ja kova sade voi alkaa hyvin nopeasti.

Lähde:

Velikovsky, Immanuel
1946 Cosmos Without Gravitation – Attraction, Repulsion and Electromagnetic Circumduction in the Solar System.

Mitä oikeastaan tiedämme maailmankaikkeudesta?

Tiedettä pitää paikallaan satoja vuosia vanhat oletukset, jotka ovat parkkiintuneet dogmeiksi. Tiede olisi parempi ilman niitä: vapaampi, kiinnostavampi ja hauskempi.

Rubert Sheldrake

Johdanto

Miten vahvalla pohjalla tieteellinen ymmärryksemme maailmankaikkeuden toiminnasta oikeastaan on? Ovatko kaikki vakiintuneet tieteelliset teoriat todella käyneet läpi ankaran kriittisen tutkimuksen ja arvioinnin vai vaivaako meitä edelleen tietyt vanhat oletukset, joista ei millään päästä eroon? Kuinka paljon tiede todellisuudessa noudattaa omia ihanteitaan?

Dogmit ja harhaluulot tieteessä

Tieteen keskeinen ominaisuus – ainakin teoriassa – on itsensä korjaaminen. Paremmin selittävä teoria voi milloin tahansa korvata vanhan teorian. Tohtori James Maxlown mukaan menestyneet tieteelliset teoriat voivat kuitenkin saada aikaan liiallista itsetyytyväisyyttä, joka voi voimakkaasti tukea vastahakoisuutta itsensä korjaamiseen. Tämän seurauksena nykyajan tiedemiehet uskovat aivan liian helposti vanhoihin pohjateorioihin ja oletuksiin sen sijaan, että niitä verifioitaisiin yhä uudelleen. Pahimmillaan tästä voi olla suurta haittaa tieteen edistymiselle. (Maxlow 2015)

Rubert Sheldraken mukaan suurin tieteen harhaluulo on se, että tiede tietää jo vastaukset perimmäisiin kysymyksiin. Meidän tarvitsee vain lisätä loput yksityiskohdat ja kokonaiskuva on valmis. Tämä harhaluulo ilmenee syvälle iskostuneissa oletuksissa, joita ei enää edes osata kriittisesti tarkastella. Yksi tällaisia on uskomus täysin materialistisesta maailmasta, jossa materia on tiedostamatonta, mutta tietoisuus on aivojen fyysisen aktiivisuuden sivutuote. (Sheldrake 2012, 6.)

Sheldraken näkemys tieteen dogmaattisuudesta ja Maxlown ajatus liiallisesta pohjateorioiden uskomisesta eivät kuitenkaan ole mitään uusia näkemyksiä. Dewey B. Larson kuvaili luonnontieteiden ongelmia jo 1962-luvulla teoksessaan the Case against nuclear atom, seuraavalla tavalla:

Ensimmäinen asia, jonka luonnontieteiden opiskelijat oppivat on vankkumaton luottamus oman tieteenalansa objektiivisuuteen ja sen metodien kyseenalaistamattomuuteen. Vastaavasti muita, vähemmän eksakteja aloja kohtaan helposti suhtaudutaan ylimielisesti ja vähättelevästi. Taloustieteilijän teoriaan voidaan suhteutua huvittuneesti, koska sillä ei saatu oikeita tuloksia, mutta koska parempaakaan selitysmallia asialle ei ollut, niin sen täytyi olla oikeassa. Huolimatta tieteen korkeista ideaaleista, on hämmästyttävää tajuta kuinka yleisesti hyväksytyt teoriat otetaan erehtymättömänä totuutena, joita ei missään nimessä parane epäillä. Pahin ongelma piilee perusongelmien kasautumisessa. Teorian törmätessä vaikeisiin ongelmiin ei ole enää muodikasta hylätä sitä, kuten aikaisempina aikoina oli tapana. Sen sijaan teoria pyrittiin pelastamaan tekemällä siihen lisäyksiä.

Dewey B. Larson

Esimerkiksi teoria pimeästä aineesta ja energiasta keksittiin pelastamaan ongelmallista gravitaatioteoriaa. Gravitaatio on niin heikko voima, että esimerkiksi galaksien dynamiikkaa sellaisenaan ei ole matemaattisesti mahdollista selittää. Sen sijaan, että oltaisiin päätelty teorian olevan pohjimmiltaan virheellinen, tehtiinkin siihen lisäys pimeästä aineesta ja energiasta, jotka käsittävät yli 90% kaikesta aineesta ja energiasta. Näitä kahta asiaa ei oltu silloin eikä ole vuosikymmenten jälkeen vieläkään onnistuttu missään kokeessa havaitsemaan. Tähän lisättiin muita teoreettisia ilmiöitä, kuten mustat aukot, joita oletetaan olevan galaksien ytimessä pitämässä rakennelmaa kasassa äärettömällä massallaan. Näistäkään ei kiistattomia todisteita ole, vaikka joidenkin havaintojen on katsottu näitä todistavan.

Nämä ovat erinomaisia esimerkkejä juuri tuosta perusongelmien kasautumisesta, mihin Larson jo 60-luvulla viittasi. Jokainen lisäys vain hautaa ongelmat syvemmälle, kunnes meillä on niin laajat teoreettiset rakennelmat, jotka ovat liian suuria kumottaviksi (Larson 1962, preface).

Ovatko luonnontieteen ydinteoriat vain oletuksia?

Fysiikan standardi-teorian mukaan on olemassa neljä perusluontoista voimaa: sähkömagneettisuus, gravitaatio sekä heikko ja vahva vuorovaikutus. Näistä neljästä voimasta vain sähkömagneettisuutta on helppo (tai mahdollista) mitata. Sähkön mittaaminen onnistuu helposti keneltä tahansa viiden euron mittalaitteella, kun gravitaatio hiukkasten tai aaltojen selvittämiseen käytetään miljardeja esimerkiksi LIGO-kokeella. Näiden miljardien arvoisten kokeiden toisintaminen ilman vastaavanlaista rahoitusta onkin sitten vaikeampaa, joten joudumme paljolti luottamaan kokeen tehneeseen tutkimusryhmään. Tieteen periaatteiden suhteen tämä ei mielestäni anna paljoa arvoa teorioille ja oletuksille, joita näillä pyritään todistamaan.

Gravitaatio on alun perin Isaac Newtonilta peräisin oleva teoria, jonka tavoitteena on selittää miksi kappaleet, joilla on massa vetävät toisia puoleensa. Ajatuksensa Newton sai kuuluisasti omenan pudottua päähänsä. Newton pohti, että koska omena pyrkii kohti maata, niin aineessa itsessään täytyy olla jonkin tuntematon voima joka sitä maata kohti vetää.

Einstein teoretisoi suhteellisuusteoriassaan gravitaatiota pidemmälle ja esitti teorian, jonka mukaan gravitaatio on massan aiheuttamaa aika-avaruuden kaareutumista. Einsteinin teoriassa on kuitenkin lukuisia ongelmia. Se ei pysty selittämään miten massa kaareuttaa aika-avaruutta. Miten abstraktilla käsitteellä, kuten avaruus, voi edes olla tällaisia ominaisuuksia? Entä mikä massan määritelmä edes on? Vaikka suhteellisuusteoriaa ei ole pystytty kiistatta todistamaankaan, niin sitä pidetään vakiintuneena tieteellisenä selitysmallina ja sen kritisoijia pidetään harhaoppisina.

Heikko ja vahva vuorovaikutus on teoreettisesti vain atomien sisällä, eikä niitä pysty empiirisesti havaitsemaan tai mittaamaan. Atomiteoria onkin huomattavin esimerkki virheellisten teorioiden kasaantumisesta. Atomiteorian pohja on niin syvällä modernin tieteen opissa, että kaikista ongelmakohdista huolimatta sen paikka on horjumaton. Täytyyhän sen olla totta, koska kaikki tieteestä vähänkään ymmärtävät tietävät asian olevan näin. On varsin yllättävää saada selville, että atomiteoria ei ole koskaan pohjautunut kunnon empiiriseen dataan, vaan sen kehittäjät vain hyppäsivät johonkin johtopäätökseen. (Larson 1963, preface.)

Larsonin mukaan Niels Bohrin atomimallissa oletetaan:

1. atomit muodostuvat osista
2. nämä osat ovat sub-atomisia partikkeleita
3. nämä osat muodostavat ydinrakenteen
4. elektronit kiertävät ydintä
5. kiertävät elektronit eivät toimi yleisten fysiikan lakien mukaisesti
6. Ytimen muodostavat protonit ja neutronit
7. Tuntematon ”ydinvoima” pitää ytimen kasassa
8. on olemassa tuntematon tekijä, joka pitää neutronit stabiileina ytimessä. (Larson 1963, The Nucleus).

Empiirinen ymmärryksemme atomeista perustuu pitkälti siihen, mitä hiukkaskiihdyttimessä havaitaan törmäyttämällä hiukkasia yhteen. Pystymme siis tietokoneiden ruudulta havainnoimaan minkälaisia energiajälkiä törmäykset aiheuttavat, mutta emme voi suoraan nähdä atomin rakennetta. Jos laitteet havaitsevat törmäyksessä neutraalisti (neutronit) ja positiivisesti (protonit) varautuneita hiukkasia, niin oletetaan, että nämä hiukkaset muodostavat atomin. Emme voi kuitenkaan varmuudella tietää millä tavalla hiukkaset atomin muodostavat. Emme voi edes olla varmoja siitä oliko kyseiset hiukkaset sellaisenaan valmiiksi atomissa vai syntyivätkö ne törmäyksessä.

Lopuksi

On mielestäni hämmästyttävää kuinka moneen todistamattomaan oletukseen atomiteoria nojaa, ja vuosien saatossa teoriaan on tehty vain lisäyksiä, kuten omituisesti käyttäytyvät kvarkit ja viimeisenä Higgsin bosoni. Mikä tämä ihmeellinen voima mahtaa olla, joka pitää atomin ytimen protonit ja neutronit kasassa? Miksi kyseistä voimaa ei ole missään mitattu, eikä sitä missään muualla luonnossa esiinny? Jos fysiikan teorian selittämiseen täytyy teoretisoida uusi luonnovoima tai hiukkanen, niin kuinka vahvalla pohjalla kyseinen teoria mahtaa olla?

Lähteet:

Larson, Dewey B.
1963 The Case Against Nuclear Atom. North Pacific Publishers: Portland.

Maxlow, James
2015 Will Science Ever Get it Right?. Artikkeli Verkossa.

Sheldrake, Rubert
2012 The Science Delusion. Freeing the Spirit of Enquiry. Hodder & Stoughton: London.

Kaikki käännökset ovat tämän blogin alkuperäiskäännöksiä.

Hieman tämän blogin tarkoituksesta

Tavoitteenani tässä blogissa on käsitellä ja tuoda esiin valtavirtatieteestä riippumattomia teorioita ja ajatuksia maailmankaikkeudestamme. Näkemyksiä, joista suomenkielellä on vain vähän laadukasta tietoa, ja jotka muutenkin toimivat kollektiivisen ymmärryksemme marginaalissa. Pyrin määrän sijaan laatuun, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että merkitsen käyttämäni lähteet tarkasti ja moni artikkeleistani tulee olemaan akateemisen artikkelin tapainen.

Tavoitteenani on pyrkiä asioiden faktapohjaiseen tarkasteluun sen sijaan, että alkaisin julistaa varmoja totuuksia tästä monimutkaisesta ja salaperäisestä maailmankaikkeudesta. Mielestäni on tärkeää käyttää hyvää arviointikykyä yhtä lailla valtavirtatiedosta kuin vaihtoehtotiedostakin. Valtavirtatieto, joka tulee mediasta tai tieteestäkin on monesti värittynyt progagandalla ja erilaisilla agendoilla. Vastaavasti ”vaihtoehtopiireissä” liikkuu ja leviää helposti myös täysin hölmöjä ajatuksia ja teorioita, kuten nykyaikainen litteä maa-ilmiö hyvin todistaa.

Todellisuuden tarkkailu on haastavaa puuhaa, sillä suuri osa ihmisistä puhuu enemmän kuin tietää. Ne, jotka tietävät voivat olla varovaisia puhumaan. Mukaan mahtuu myös lukematon määrä erilaisia agendoja, rahan tekemisestä aina sosiaaliseen manipulaatioon ja tietoiseen disinformaatioon.

Yksi suuria ongelmia on asioihin suhtautuminen tunteella. Tähän liittyy vahvistusharha ja kognitiivinen dissonanssi, jossa ihmiset pyrkivät tiedostamattaan löytämään ne faktat, jotka tukevat omaa ennakkokäsitystä ja sivuuttamaan faktat, jotka uhkaavat tätä. Tuskin itsekään tältä vältyn. Vaatii luonnetta ja integriteettiä pystyä lukemattomia kertoja myöntämään olevansa väärässä. Se on kuitenkin eteenpäin menemiselle välttämätöntä.

Pidän itseäni eräänlaisena todellisuuden tarkkailijana, joka on penkonut läpi monenlaista materiaalia, teoriaa ja ajatuksia vuosien saatossa. Valtavirtakentällä navigointi on helppoa kun tajuaa suuren osan olevan propagandaa tai virheellisiä oletuksia. Vaihtoehtokenttä on paljon petollisempi. On helppo joutua erilaisiin kaninkoloihin ja umpikujiin ja vaatii tiettyä luonteenlaatua pystyä liikkumaan eteenpäin huomatessaan erehtyneensä. Olla avoimin mielin, mutta ei liikaa ettei usko mitä tahansa. Ja jos huomaa erehtyneensä, niin myöntää se ajoissa ettei käy niin kuin professorille, joka on 30 vuotta jotain teoriaa kehitellessä muuttunut immuuniksi kritiikille.

Ehkä hyödyllisimpiä tapoja on pystyä arvioimaan asioita ulkopuolisesti ja neutraalisti. Hyppäämättä heti mukaan tiettyyn ryhmään toitottamaan uutta totuuden ilosanomaa. Sen sijaan otetaan faktat pöydälle ja tarkastellaan niitä sellaisenaan. Ei ole välttämätöntä saavuttaa varmaa mielipidettä asioista, mutta se on paljon terveempää kuin sokeasti johonkin luottaminen.

Tervetuloa!

Juuso Räsänen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén